Olen
viime päivinä purkanut useampia saumoja kuin olen ommellut. Siitä turhautuneena
tartuin ikuisuuskäsityöhön, nimittäin isoäidin neliöihin, joita olen tv:tä
katsellessa virkannut kokoon.
Lately I have undone more seams than I have sewn. I got frustrated with
it and grabbed onto the grannie’s squares I have been making forever.
Aloin
yhdistää niitä siinä toivossa, josko niistä jonkinmoisen torkkupeiton saisi
kasaan. Ja saihan niistä, tosin ei kovin isoa n. 80 cm x 115 cm, mutta valmiit
ruudut menivät tasan.
I began to sew the squares together hoping I could make some kind of
blanket out of them. Actually I managed to make a very small blanket, 80 cm x 115
cm.
Tällainen
hukkapätkä kuin minä mahtuu sen alle kippuraan. Ja niin taidan tässä tehdäkin eli vetää peiton päälleni ja odotella huomista
talvipäivän seisausta, joka ei tänäkään vuonna tule yhtään liian aikaisin.
The short kind of a person like me might just fit under it. That is if I
crouch myself. And that’s just what I’m going to do. I’m going to pull the
blanket over my head and just wait for tomorrow when it’ll be the winter
solstice. As always it doesn’t come a minute too early.
